Tämä on tarina kummallisesta vuoropuhelusta nuoren anarkistin kanssa.
Lokakuun iltapäivä oli jo pimenemässä, kun saavuin kylään. Olin ainoa, joka jäi pois linja-autosta siinä kohtaa, eikä ketään noussut kyytiin. Se olikin ennakkoa kylän sisäänlämpiävyydestä.
Kylässä oli kirkko, kauppa ja koulu, eikä paljon muuta. Asukkaat, pari kolme tuhatta, olivat ihailtavan itsepäisiä. Vaikka työpaikat vähenivät, väki ei vähentynyt vaan uutta sukupolvea tuli lisääkin. Tuon vuoden aikana en ehtinyt oppia, millä ne siellä oikeastaan elivät. Kai sitten enimmäkseen valtion tuella, ja osin omavaraisesti. Koulukin oli jo ollut vasaran alla, mutta asukkaat saivat runnottua läpi jonkin erikoisluvan, jolla ala- ja yläaste yhdistettiin, ja koulu pysyi kylässä.
Olin varmaan outo lintu kylän jurojen ukkojen joukossa. Tehtäväni oli kummallinen: upporikas tuttavani oli palkannut minut sukunsa omistaman pikkutilan vartijaksi. Tilan varsinainen haltija oli hiljattain kuollut, mutta erinäisistä syistä johtuen perinnönjako tuli viivästymään vuodella tai kahdella. Omistaja oli aikanaan asunut enimmäkseen Helsingissä, ja tilan lampaista oli pitänyt huolta kyläläinen, 17-vuotias Elina. Opiskeli kansanopistossa öljyvärimaalausta tai jotain sellaista.
Määränpääni oli kirkonkylästä parin kilometrin patikkamatkan päässä. Pihalla näkyi tyttö, jonka ympärillä hortoili lampaita. Elina. Kauniit rehelliset kasvot, siro nenä ja pitkä, kihara tukka.
Ensimmäinen kolkko tehtäväni olikin sitten päästä eroon lampaista. Jollen saisi niitä myytyä elävänä, saisin vaikka itsekin teurastaa - ja syödä ne. Astelin tytön luo juttelemaan.
Esittelin itseni ja mietin samalla mahtoiko hän tietää lampaiden kolkosta kohtalosta.
Harmittelin tyhmää aloitustani. Tämä neiti taisi tietää mitä haluaa. Hän esitteli minulle tyynesti pienen päärakennuksen, vanhan navetan ja saunan. Joka tapauksessa tuli olo, etten ollut kovin tervetullut. Hyvin ymmärrettävää. Selitin tytölle, että aioin hoitaa täällä ne hommat jotka minulle oli uskottu. Tyttö kuunteli ja katsoi rauhallisesti silmiin. Katse oli levollisen älykäs ja samalla jotenkin arvoituksellinen. Sekosin sanoissani.
En osannut sanoa mitään. Elina paimensi lampaat aitaukseen. Annoin hänelle lopputilin käteisenä. Sitten hän lähti sanaa sanomatta astelemaan kämpälleen. Elina asui kylän toisella puolella opiston lähellä, kivenheiton päässä vanhemmistaan. Raahasin matkatavarani sisään, osan ruuista jätin verannan viileään.
Yöllä näin unta Elinasta ja lampaista.
Lampaista en päässytkään niin vaan eroon. Muutaman sain myytyä kylässä, loput jouduin teurastamaan itse. Se oli hankalaa, sillä Elina oli pihistänyt kaikki tehtävään mitenkään sopivat työkalut lihakirveestä sahaan. Ostin osuuskaupalta uudet, mutta Elina varasti nekin, kun en heti ennättänyt toimeen.
Eräänä iltana vääjäämätön lopputulos oli kuitenkin se, että päärakennuksen kellarin pakastearkut tulivat puolilleen hyvää suomalaista lampaanlihaa. Pestessäni veret käsistäni päätin lähteä urakan loppumisen kunniaksi kaljalle. Liftasin lähimpään keskukseen, viidenkymmenen kilometrin päähän, ja löysin pubista kylän leppoisan opettajan, partaveikon, jonka kanssa olinkin jo ehtinyt tutustua.
Terävä kieli, ja sehän virkistää. Juttelimme myöhään yöhön kaikesta muustakin, ja oluttakin taisi kulua. Sain opelta kyydin takaisin kylään. Hän pysyi suhteellisen vakaasti kaistalla. Taisi olla tapojen mukainen reissu. Mutta ajoipahan hiljaa.
Oli jo pakkastakin, jäinen maa kitisi kun kävelin pienessä sivumyötäisessä päätieltä talolle. Maatilalla jokin oli muuttunut. Lampaiden mäkätykseen oli kai tottunut, ja nyt tuntui oudolta kun ei kuulunut yhtään mitään. Talon pääsisäänkäynnin kiviset portaat olivat kauniisti huurteessa.
Olin astumassa portaille, kun huomasin yön pimeydessä jotain. Oven edessä oli kellertävä lätäkkö, joka oli valunut pari askelmaa alemmaskin. Väistellen lätäkköä avasin oven ja hapuilin ulkovalon katkaisijaa. Naps.
Portaiden lumesta erottuivat myös kengänjäljet, koko noin 36. Joku fiksu tyttö oli käynyt kusella portaillani. Omaperäinen mielenosoitus. En ymmärtänyt moista, mutten myöskään jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Menin sisään. Heitin portaille ämpärillisen vettä ennen kuin heittäydyin nukkumaan. Näin taas unta Elinasta. Juotti maitoa karitsoille.
Aamulla sain päähäni ns. Hyvän Idean. Kylpärin yläkaapissa olin nähnyt vanhoja vauvanvaippoja. Olin ovela. Otin pakkauksesta yhden, taittelin sen ruskeaan kirjekuoreen ja kävin kylällä lähettämässä kirjeen Elinalle.
Tasapeli. Kirje tuli parissa päivässä takaisin, ei postissa, vaan verannan pöydälle. Avasin sen ja hymähdin. Vaipassa oli suuri tummanpunainen läntti. Minulla ei ollut syytä epäillä sen aitoutta. Iso tyttö, isojen tyttöjen kujeet. No niin, tämä meni siis tällaiseksi.
En tiennyt olinko keskellä sodankäyntiä. Vai oliko sota täten päättynyt tai vasta alkamassa? Joulu lähestyi. Halusin lopettaa tällaisen kummallisen dialogin. Ostin kylästä pitkän, kauniin valkoisen kynttilän, pakkasin sen jäykkään pahviin ja joulupaperiin ja lähetin Elinalle. Sisään laitoin mukaan kortin, jossa toivotin hänet tervetulleeksi teelle sunnuntai-illaksi. Voisi olla hyvä aika jutella ihan suoraan, vaikken oikein tiennyt mistä juteltais. Lampaista, kiitos, ei ainakaan enää.
Tee pääsi jäähtymään. Elinaa näkynyt. En oikeastaan ollut ihmeissäni. Menin ulos kävelemään, tähdet näkyivät nyt upeasti. Astelin talon ympäri ja kävin huvin vuoksi tunkiolla kusella. Lorotellessani kuulin vaimean kolahduksen talosta. Höristin korviani mutten kuullut sen enempää.
Kun palasin taloon, löysin keittön pöydältä kynttilän palamasta. Saman, jonka lähetin Elinalle. Sammutin kynttilän, otin sen kouraani ja menin sen kanssa olohuoneen nojatuoliin mietiskelemään. Ajatuksissani nuuhkaisin kynttilää ja retkahdin nauruun. Kynttilä tuoksui varsin naisellisesti.
Ihan johdonmukaista häneltä silti. Tuoksukynttilä. Samalla tajusin hävinneeni tämän erän - mutta parempaan suuntaan oltiin menossa. Kai.
Oliko Elina ihastunut minuun? Ei varmaan. Mähän tapoin sen lampaat.
Vaivuin taas ajatuksiini. Kaadoin ilokseni tilkan konjakkia. Haistelin uudelleen kynttilää. Housuissani alkoi heräillä kankeasti.
Menin nukkumaan, mutta vuoteessa huomasin ajattelevani Elinaa joka solullani. Näin unta, että hyväksyin hänet ja hän minut. Vaelsimme yhdessä suurelle ylängölle, nukuimme teltassa. Silitin hänen hiuksiaan, koskettelin hänen rintojaan. Hän hapuili huulillaan kaulaani ja otti kaluni käteensä, ja puristeli sitä lempeästi. Rakastelimme.
Heräsin ja vaihdoin pyjaman. Tajusin ihastuneeni Elinaan. Mitä tiesin hänestä? En paljoakaan. Mitä enemmän tapahtui, sitä vähemmän koin tuntevani häntä, ja sitä salaperäisemmäksi hän kävi mielessäni. Olin koukussa. Tulisin kai olemaan pitkään.
En tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun soittaa suoraan Elinalle? Vai lähettää entistä henkevämpi kirje. Olisi kummaa vain odottaa; olin sentään iso mies, joka osasi ns. puhua ja pussatakin. Mutta samalla olin kuin joku ujo teinipoika: tämän naisen kanssa en tiennyt miten keskustella. Lopulta päätin raapustaa sen kirjeen. Siitä tuli vähän lapsellinen mutta ajattelin, että mitä nyt turhia skarppaamaan.
Ei vastausta. Tunsin itseni tyhmäksi ja vähän loukkaantuneeksikin.
Oli lauantai, kirjeen lähettämisestä oli kulunut varmaan kuukausi. Tapani mukaan olin saunomassa; makasin mahallani lauteilla ja katsoin pienestä ikkunasta metsään. Ajattelin välillä Elinaa. Olin katkera ja päätin unohtaa koko tytön. Mutta niin helpolla en hänestä päässytkään.
Kun kylpytakissani hytisten kahlasin lumista polkua päärakennukselle, kauhukseni huomasin, että ovi oli lukossa. Elina oli ehtinyt käydä sillä aikaa, kun olin saunomassa. Palelsi saatanasti, ja jouduin lopulta rikkomaan verannan ikkunan, jotta pääsin sisään.
Olisi tyttö mieluummin vaikka kussut uudelleen rappusille.
Ihastus vaihtuikin siinä sitten vihastukseen. Alkoi oikein vi-tut-taa. Päätin kostaa tytölle jotenkin, vaikka siihen menisi millenniumi.
Tilaisuus tuli yllättävän nopeasti. Eräänä yönä en saanut unta, joten väsytin itseni tuijottamalla pimeässä keittiössä ulos ikkunasta, kuutamoon. Huomasin pihalla liikkuvan hahmon ja tunnistin sen heti Elinaksi. Hiivin eteiseen, vedin housut ja kengät jalkaan, kiersin varovasti takaoven kautta ulos ja yllätin Elinan pimeältä etupihalta. Elina säpsähti ja pinkaisi metsään.
Lumi pöllysi kun juoksimme kuutamossa kärrytietä. Tyttö juoksi pimeässä yllättävän lujaa ja loikki sirosti yli kuoppien ja vanhojen puunrunkojen. Olimme vauhdissa tasaväkiset, sain itsekin juosta niin että keuhkot olivat revetä. Juoksimme varmaan jo toista kilometriä kun sain kampattua tuon pirun riivaaman hahmon hankeen. Kummatkin vedimme hetken henkeä. Tyttö tuijotti maahan lumen kostuttamien kiharoiden läpi. Sylkäisikin. Sitten hän alkoi ilmeisesti vaistojensa ohjaamana hakata minua, mihin olinkin varautunut. Sain väännettyä hänen kätensä selän taakse ja sitten olinkin jo tilanteen herra.
Panin saaliini kulkemaan edelläni kaatuneen männyn luo. Istuin rungolle ja vedin vielä hetken henkeä. Väänsin tytön poikittain syliini, otin häneltä rauhallisesti vyön auki ja vedin housut nilkkoihin. Sitten sukkahousut. Tyttö tiesi mitä oli tulossa, mutta puri vain kylmän rauhallisesti hammasta. Halusin tehdä kaiken niin, että hän - ymmärtää. Jos tämä ihminen ei voinut muuten keskustella kuin perseellään, oli aika minunkin opetella tätä kieltä.
Vedin Elinan alushousut alas ja sylissäni olikin sitten paljas, kaunis naisenpeppu. Oli vaikea uskoa, että se kuului pienelle terroristille. Mutta sitten kuvittelin, kuinka terroristi oli huolettomasti kyykistynyt rappusilleni. Siis jotain ihan luonnollista ja ymmärrettävää.
"Vitun idiootti", Elina kuiskasi lopulta. "Tunne on molemminpuolinen", ajattelin sanoa, mutta pidin suuni kiinni. Annoin ns. isän kädestä molemmille pakaroille, lujaa, vuorotellen. Ja reisillekin, vähän vaihtelua. Hetken kuluttua rikos oli sovitettu, ja heitin tytön hankeen. Uskon, että ellei neiti itse, niin ainakin neidin kääntöpuoli osasi arvostaa lumen viileyttä.
Kävelin rauhallisesti kotiin, mutta sydämeni jyskytti. Tunsin itseni hetken sotasankariksi, mutta sitten iski apeus. En saanut yöllä unta. Mielessäni pyöri pilkahduksia Elinan sukkahousuista, kauniista jaloista ja pepusta. Vereni höyrysi. Kalunikin heräsi. Turhankin itsepäisesti, ikään kuin se olisi tajunnut yhteenottoni Elinan kanssa aivan väärällä tavalla. Toisaalta minulla kyllä oli kiihtyneisyydestäni huolimatta tasapainoinen ja tyytyväinen olo, veressä taisi olla endorfiiniakin. Tai mitä niitä hormooneja onkaan. Nautin olostani enkä lopulta kokenut tarvetta ajatella yhtään mitään.
Yöllä näin taas eroottisen unen. Oli kesä. Elina asteli talossa teepaita ja alkkarit päällään. Sitten hän tuli katsomaan minua ja otti kädestä kiinni. Epäröin, mutta Elina katsoi silmiini lumoavasti ja saattoi minut huoneeseensa. Riisui minut, riisui itsensä ja minä vain katselin. Kierimme lakanoissa hymyillen ja hyväillen. Elina kääntyi selin minuun, ja painoi paljaan selkänsä ja ihanan peppunsa minua vasten ja nukahti.
Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Aluksi ajattelin, että Elina oli luovuttanut, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä hermostuneemmaksi tulin. Olin varma, että jos Elina jotain tekee, hän menee entistä pidemmälle nokkelissa ideoissaan. Arvasin, että hänellä oli avaimet vähän jokaiseen lukkoon. Oli aivan sama, lukitsinko ovet vai en. Lukot voisi vaihtaa, mutta ehkä se vain innostaisi Elinaa.
Sää ei muuttunut, lumi ei sulanut, yksikään lintu ei laulanut, vahingossakaan. Se oli paha merkki.
Saatana.
Lopulta Elina vastasi - taaskin ihan luonteenomaisella tavallaan. Sinä päivänä olin hakannut pitkän päivän halkoja ja käynyt sitten saunassa. Palasin tupaan ja menin makuuhuoneeseen ottamaan kaapista puhtaita vaatteita. Sitten tunsin oudon lemun leijailevan huoneessa.
Joku, siis Elina, oli kakannut lattialle sängyn viereen. Onneksi kovan näköistä kakkaa. Siisti kasa. Sanoma tuli siis selväksi, mutta oli helppo siivota. Perin huomaavaista.
Vaikutti siltä, että Elina oli tuottanut terveisensä rennosti ihan paikan päällä. Pohdin hetken, josko kyseessä olisi sittenkin jokin eläin tai metsän tonttu. Tuijotin kasaa. Huomasin pohdiskelevani, etten kasan alkuperää arvoidessani tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Tulin joka tapauksessa siihen tulokseen, että kyseessä oli kyllä Elinan luovan henkisen ja fyysisen ponnistelun tulos.
Kävin baarikaapilla, otin kolme kulausta kossua ja palasin siivoamaan läjän pois.
Aamulla keksin Elinalle täydellisen koston. Päätin rakentaa ansan - jonnekin tänne sisään. Aloin todella oppia viidakon lakeja. Elina saisi vain syyttää itseään. Sopiva ansa löytyi alakerrasta, ikkunattomasta huoneesta, josta oli oma uloskäynti talon taakse. Päätin vaihtaa pääoven lukon. Oletuksia oli kaksi: (1) Elinalla on takaoven avain ja (2) Elina luulee, että minä luulen, ettei hänellä ole avainta. Moinen oletus oli hatara, mutta ansan tekeminen muuten helppoa. Takaovessa oli jousi, joka veti oven kiinni. Ei tarvinnut muuta kuin poistaa oven lukosta sisäpuolen kahva, niin ovesta ei pääsisi enää ulos. Erityisesti... sen jälkeen kun se on mennyt selän takana kiinni. Hmm! Oven sulkeutumisen onnistuminen oli tavallaan kolmas (3) oletus. Asiaa auttoi se, että huoneeseen sai valon vain yhdestä katkaisijasta, joka oli vastakkaisella seinällä - eli pimeässä kahvan puuttumista ei huomaisi heti. Huoneesta johti muualle alakertaan ovi, mutta suljin sen takalukkoon.
Ansa oli viritetty. Odotin innolla pari päivää. Odotin viikon ja toisenkin, ollen poissa korkeintaan muutaman tunnin kerrallaan. Elinaa ei näkynyt.
Pitkästyin. Ansan olemassaolo aikoi haitata aikataulujani. Ansathan pitää kokea usein. Toisaalta alkoi oikeakin metsästyskausi, halusin kokeilla talon haulikkoa ja mennä vaihteeksi tappamaan rehellisiä eläimiä.
Suunnittelin muutaman päivän eräretken. Varasin itselleni vaatteita, retkimuonaa ja teltan. Olin kuin lähdössä lomalle. Ainakin hengähdystauolle Elinasta. Kerroin kylän opettajalle metsästysretkestäni ja annoin kirjeen, jonka hän saisi avata, jos jostain syystä en ilmaantuisi takaisin viikon sisällä. Kirjeessä oli tietysti ohjeet Elinan vapauttamiseksi siltä varalta että minulle kävisi huono tuuri vaikkapa karhun kanssa. Ansahuoneeseen raahasin ylimääräisen jääkaapin, latasin sinne viikon ruuat. Huoneessa ei ollut juoksevaa vettä, joten kannoin sinne ämpärillisen. Ja pari 50-luvun ällöromaania yläkerran kirjahyllystä. Toisen tyhjän saavin laitoin keskelle huonetta ja teippasin siihen lapun:
KUSE TÄHÄN KIITOS
Askeleeni oli keveä kun lähdin metsälle. Syötävääkin luonto antoi - enimmäkseen kyllä pieniä metsäkanoja. Nälkä ei siis tullut, mutta reppukaan ei täyttynyt. Parin päivän päästä törmäsin kokonaiseen rusakkolaumaan ja sain kerralla niin paljon pakastimentäytettä että päätin palailla.
Pihapiiriin astellessa tuntui kotoisalta. Toiveikkaana kävelin alakertaan ja - haa: piru oli merrassa. Valo paistoi oven alta. En avannut ovea heti, vaan palasin rauhassa yläkertaan purkamaan tavarani ja peseytymään. Sitten astelin alakertaan.
Avasin oven. Elina seisoi tyynenä keskellä huonetta. Vähän murjotti, muttei voinut peittää tyytyväisyyttään siitä, että joku tuli vihdoin. Minäkin siis kelpasin. Ilmeisesti oli ollut satimessa jo muutaman päivän: huoneessa oli pistävä haju, kuin navetassa. Katsoin saaviin. Siististi pissattu tällä kertaa, kiltti tyttö.
Ruokia oli kadonnut terveellisessä määrin. Mitään ei ollut rikottu. Saalis mökötti nyt edessäni kaikin puolin kiltin näköisenä. Takki naulassa ja kengät söpösti vierekkäin oven suussa. Kirkkaat silmät, sininen villapaita, ja vaellushousut polvitaskuineen. Villasukat. Kuin partiotyttö, ajattelin, enkä voinut pidättää naurahdusta. Elinaa se vitutti.
Oli hassua katsoa häntä rauhallisesti silmästä silmään ja samalla hengittää pistävää löyhkää. Napsautin sormia ja lähdin laiskasti kapuamaan yläkertaan. Elina asteli perässä kuin uitettu koira. Olin tietysti koko ajan varuillani siltä varalta, että Elina yrittäisi singahtaa karkuun, mutta eipä häntä uusi juoksukilpa innostanut, vaan eteisen vessa.
Mutta sinnepä Elina ei päässytkään vaan matka pysähtyi veljelliseen kiinnipitoon.
Suunnitelmani toinen osa oli alkamassa. Puin Elinan käsiin paksut patakintaat, ja kiedoin niiden ympäri ranteen kohdalta nahkaremmit. Tarpeeksi kireästi, ei liian. Nyt Elina voisi vaikkapa nyrkkeillä, jos sille päälle tuli, muttei juuri muuta. Hän oli nyt minun omaisuuttani. Elina ei edes ihmetellyt puuhiani vaan katseli hiljaa. Sitten avasin hänen vyönsä ja laitoin sen uudelleen kiinni, solmuun.
Soitin opelle ja sanoin ohimennen että kirjeen voi heittää takkaan. Elinalla oli sen jälkeen asiaa.
Hiljaisuus. Sitten kerroin kansanviisauden.
Toinen hiljaisuus. Elina tuijotti lattiaan ja älähti:
Elina tajusi viimein, mistä oli kysymys. Tämä oli minun eräni. Kuulisin joko rauhallisen, asiallisesti lausutun sanan "anteeksi" tai sitten neiti tuntisi oman jääräpäisyytensä housunlahkeessaan. Itselleni kaadoin lasin viskiä ja menin olohuoneeseen leppoisasti lukemaan viikon lehdet. Elina meni tunniksi aivan lukkoon. Varmaan ei osannut päättää, alkaisiko raivota tai itkeä.
Toinen tunti vierähti, ja kolmas. Sitten Elina alkoi kulkea ympäriinsä ja päätti ilmeisesti esittää vahvaa. Illempana laitoin saunan lämpiämään ja vasta saunalta palatessani kuulin hermostutta puhinaa.
En viitsinyt kiusata enempää. Millainen koston kierre siitäkin olisi seurannut. Avasin nahkaremmit ja otin patakintaat pois. Lähdin lisäämään puita saunaan. Kuulin takani Elinan hiipivän vessaan.
Kun tulin takaisin, Elina oli edelleen talossa eikä näyttänyt olevan lähtöaikeissa. Löysin hänet olohuoneen nojatuolista tuijottamassa seinään. Olimme siinä pitkän tovin. Kävelin Elinan luo. Hän laittoi silmänsä kiinni, näytti väsyneeltä mutta tietysti vähän helpottuneeltakin. Sitten kokeilin vaihteeksi tilannekomiikkaa.
Olin huomaavinani pienen hymynkareen. Hyvä merkki, ajattelin, ja tein ehdotuksen.
Pukuhuoneessa oli kummallinen tunnelma. Riisuimme hiljaa. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa, hyvässä tai pahassa. Saunassa Elina koetti kämmenselällä, onko vesi lämmintä. Kipusimme lauteille ja nautimme lämmöstä ihan hissukseen.
Elina kapusi lauteilta alas muttei tehnyt elettäkään pestäkseen itseään. Tarjouduin pesemään ja pesinkin hyvin. En ujostellut; mehän tunnettiin.
Kaipasin itsekin pesua, joten peseydyin. Elina nousi uudelleen lauteille, ja minä kohta perässä. Saunottiin toista tuntia eikä puhuttu paljon mitään.
Saunan jälkeen annoin Elinalle puhtaita vaatteita kaapistani. Elina näytti ihan hyvältä flanellipaidassa ja vanhoissa farkuissani.
Elina ei innostunut ehdotuksesta, vaan pukahti hitaasti:
Nyökkäsin. Silmäni kostuivat, katsoin muualle. Ainakin tunsin itseni todella väsyneeksi, johtui varmaan siitä. Elina työnsi minut nojatuoliin istumaan ja kapusi hiljaisena syliini.
Elina oli vaitelias, mutta sen oloinen että halusi sanoa jotain. Erotin pienen kutsuvan hymynpoikasenkin. Hymyilin takaisin. Vedin Elinan syliini.
Suukko. Elinalla oli pehmeät huulet. Toinen suukko. Puhtaita hiuskiharoita. Pehmeä puhdas korva, ihana olkapää, suukko.
Elina istui kyykyssä sylissäni, liian isoissa farkuissa ja liian isossa flanellipaidassa. Mä olin vielä saunan jäljiltä alkkareissani. Hyväilimme toisiamme aika estottomasti, se tuntui vain niin oikealta. (Ja hyvältä.) Luulin, että vain elokuvissa käy tällä tavoin, siis lempeillään täysillä kauhean riidan jälkeen.
Elinan käsi hakeutui alemmas ja löysi heräilevän kaluni. Hän puristeli sitä hellästi ja hiljakseen. Kohta se oli kivikova. Poskiani helotti. Ja Elinankin.
Elina otti korvistani kiinni. Katselimme toisiamme hetken silmiin ja suutelimme sitten pitkään ja mehukkaasti. Hyväilimme toisiamme sieltä täältä, tai varsinkin sieltä. Hiivimme hilpeiden vaistojemme johdattelemina makuuhuoneeseen.
Elina heittäytyi selälleen, oikaisi pitkää tukkaansa ja hymyili. Napsautin kattovalon pois, jätin yölampun palamaan ja kömmin Elinan syliin. Suutelimme, kierimme ympäri. Elina avasi farkkujensa napit. Hyväilin Elinaa alkkareiden läpi. Sivelin häntä hitaasti pimpin kohdalta. Toisella kädellä otin kiinni pepusta. Sekin tuntui niin ihanalta.
No sitten se flanellipaita ja farkut lennähtivät jonnekin. Siirryin suutelemaan Elinan pyöreitä rintoja, ne olivat terhakkaat ja lämpimät. Etenin sitten navan yli lantiolle, annoin pikkuhousjen läpi suudelman pimpille, sitten pusun reidelle... ja siitä kohti jalkateriä. Hieroin ja haistelin somia pikku varpaita. Ihanat. Paluumatkalla nuuhkin syvään Elinan jalkoväliä. Annoin pusuja alkkarien läpi. Otimme ne sitten hitaasti pois, ja annoin taas pieniä huomaavaisia pusuja. Elina levitti jalkojaan, enkä minä vastustanut kutsua. Pimppi tuoksui ihanasti hänelle. Nuolaisin hitaasti, kerran, toisen, ... viidennen. Elina huokaili hiljaa, ja ymmärsin sen niin että saatoin rimpuilla alkkarini pois. Sitten Elina kohottautui sanoakseen minulle jotain.
Piiitkä hiljaisuus.
Elina kiemurteli raukeasti, otti hyvän asennon selällään ja odotti minua hymyä hehkuen. Kun painauduin häneen, yritin katsoa häntä silmiin mutta silmäni puristuivat nautinnosta kiinni. Kaluni taisi todella pitää Elinasta... Tuntui, että se oli kookkaampi ja ryhdikkäämpi kuin koskaan.
Painauduin hitaasti ja varovasti Elinan pimppiin. Se oli liukas ja lämmin ja tiukka. Jalkovälissäni säkenöi miljoona pientä aurinkoa. En voinut liikkua, en voinut, sillä muuten...
Pidin toisella kädellä Elinaa hartoiden alta, toinen käteni hiipi pyörittelemään pienenpientä naisellista kumpua. Pyöritin hitaasti, sormeni tekivät helliä retkiä hämyisään ympäristöönsä ja taas takaisin pienen ystävänsä luo. Elina painautui yhä lähemmäs, eikä sitten ujostellut huippuaan, vaan vavahteli villisti ja huusi riemuaan kun saatoin hänet perille onnelaan asti.
Maltoin itseni ja pysyin edelleen Elinassa kiinni. Eli huohotti raukeana halauksessani. Sitten hän kysyi varovasti:
Elina oli estottoman onnellisen näköinen mutta samalla jotenkin kiusaantunut siitä ettei minua päästetty yhtä pitkälle.
Sitten hän halusi vaihtaa asentoaan. Nousin polvilleni odottamaan, kun Elina kävi mahalleen sängylle, veti toisen jalan koukkuun. Oikeastaan hetken jo luulin, että hän ryhtyisi nukkumaan, mutta ehei.
Elina katsoi olkansa yli minua silmiin, rauhallisen kysyvästi.
Sitten Elina hapuili kättään taaksepäin, otti sormenpäillään toisesta pakarastaan kiinni ja raotti peppuaan paljastaen pienemmän reikänsä.
Jos joku tyttö osasi aina yllättää, niin tämä.
Katsoimme hämärässä huoneessa toisiamme silmiin kai hieman punastellen. Nyökkäsin hiljaa. Tyttöystäviä minulla oli ollut useitakin, mutten koskaan ollut harrastanut tätä koloa. Joskus oli kyllä tehnyt mieli, mutten kehdannut kysyä. Ja usein ei tehnyt yhtään mielikään.
Mutta nyt... Oli ihan kumma mielentila. Kaluni kovettui entisestään. Ei hitsi. Mahtuukohan se? Reikä kyllä näytti söpöltä. Kakkareikä. Voi että tuota Elinaa.
Elina siirsi toisenkin kätensä pakaroilleen ja raotti kutsuvasti. Laskeuduin alemmas. Kaluni hakeutui ihan luontevasti pakaroiden väliin ja kohta jökötti varsin häpeilemättä pientä reikää vasten. Kolo tuntui kyllä kutsuvalta, mutten kehdannut painautua sisään heti, vaan ujostellen suutelin Elinan niskaa. Elina keinutti lantiotaan hitaasti, ja puristi välillä vastaan. Se tuntui ylivoimaisen kiihottavalta.
Lopulta rohkenin painautua varovasti eteenpäin. Pyllyreikä tuntui mukavan liukkaalta mutta samalla myös tiukalta. Kumpaakin himotti yhä enemmän. Painoin uudelleen ja tunsin, kuinka kaluni alkoi liukua hitaasti sisään. Peppureiän hidas aukeaminen tuntui ihanalta.
Elina vavahteli. Luulin hetken, että hänelle tuli epämukava olo. Vielä mitä, neiti hyrisi kuin keijukainen ja hoputti huokaillen minua yhä syvemmälle.
Se oli aivan liian ihanaa. Melkein laukesin heti alkuun. Paransin asentoa varovasti, jotta sain käteni Elinan alle. Elinakin paransi asentoaan siten, että rinnat osuivat kivasti kämmenilläni. Suuni hakeutui hiusten läpi maistelemaan siroa niskaa.
Elina keinutti lantiotaan, ja minä liikahtelin hitaasti edestakaisin. Rakastelu pyllyyn tuntui sanomattoman hyvältä ja hyvin läheiseltä. Salaiselta, meidän yhteiseltä ja omalta. Jalkovälissäni säkenöi, varmaan oikein kimalteli. Tunsin hetkeni tulleen. Pysähdyin, sydämeni hakkasi kuin hullun sydän. Yritin pidättää itseäni mutten kyennyt.
Purkauduin voimakkaammin ja ihanammin kuin milloinkaan. Ja samaan aikaan Elina sai toisen huippuhetkensä, kiljaisusta päätellen myös omaksi yllätyksekseen...
Lepäsimme siinä sitten väsyneinä pitkän aikaa. Kaluni pysyi jähmeänä Elinan pyllyn rauhallisessa syleilyssä. Taisimme nukahtaakin siihen.
Pakkanen naksautteli ulkohirsiä. Sitten tuntui siltä, kuin jossain soisi iloinen musiikki. Sota oli loppunut, ja ihmiset katsoivat valoisin mielin tulevaisuuteen. Oli jälleenrakentamisen aika, ja pian pihalla juoksisi paljon pieniä lampaita.